Matka suola-aavikolle on pitkä
Kaikki alkoi perjantai aamuna S-marketin kassojen edessä. Sanottiin käsipäivää, katseltiin muualle ja yritettiin löytää edes jotain puhuttavaa. Kaikki jatkui veneessä joka matkasi kohtalaisen kevyellä plaanilla kohti saarta, josta ei limppu loppuisi ikinä kesken.
Miesten kanssa tehdessä tuttavuutta kysytään ensin toisten nimi ja sitten missä olit armeijassa. Myöhemmin illalla kysytään nimi vielä muutamaan otteeseen. Mitä kokeneemmaksi nimen unohtajaksi tulee sitä aikaisemmin sen voi kysyä. Jopa selvinpäin. Ne jotka armeijassa ovat olleet vertailevat pian ennätyskylmien talvien pakkaslukemia, kannetun taakan määrää alkavalla sadalla kilolla ja sitä kuinka monta toveriaan kantoi marssilta maaliin.
Kohta puhutaankin suomalaisen ginin mausta ja tulevaisuudesta, valitaan ässä hihasta kappaleita peräkkäin, kuunnellaan länkkärimusaa ja tuijotetaan paatunein silmin toisia. Ollaan onnellisia siitä mitä on ja että jostain löytyi vielä toinen ginipullo. Malarian pelkoa vastaan taisteleminen on kovaa työtä. Kokkoon heitetään bensaa. Halaillaan, julistetaan ystävyyttä. Joku huomaa tarinan kiertävän kolmen tunnin sykliä. Kohta joku kertoo taas miten nukkuikin patjan sijaan vanerilla.
Tulee maanantai. Kahden tunnin yöunien jälkeen matkaan työmaalle kuin haavoittunut sheriffi. Katson hiekan ja auringonpolttamien silmieni lomasta rakennusta joka tuijottaa minua takaisin. Tuijotus kestää yli kymmenen tuntia. Suuta kuivaa. Onneksi on vissyä. Vihdoin suuntaan ratsullani takaisin kotiin, mutta ratsuni sammuu kerta toisensa jälkeen. Jotenkin se kuitenkin ontuu kotipihaan.
Auto on rikki. Vaikka oloni on epäuskoinen, lähden silti hakemaan telttaa ja makuupussia festarimatkaa varten alakerrasta. Siellä odottaa aukirevitty ovi ja häkkivarasto, josta on viety kaikki eräjormailukamani. Naurahdan. Sitten sanon PERRRRRR. Soitan rakkaalleni. Hän tietää aina mitä tehdä.
Rikosilmoitus. On pakko nukkua koska seuraavana päivänä suuntaan kohti uutta rakennuskohdetta pohjoisemmas. Aamulla herään. Pakkaan ratsuni elämälläni. Ikeakassi vaatteita, pyörä, yrttilaatikoita, puku. Auto käy sekunnin ja sammuu. Tämä toistuu noin 20 kertaa. Puristan rattia. Nousen autosta ja vien tavarat takaisin kotiin. Soitan vakuutusyhtiöön ja nyt autoa hinataan pois. Teuraaksi.
Olen vikasietotilassa. Aloin kirjoittamaan blogia. Olen luonteeltani ehkä enemmän kanadalainen metsuri kuin blogaaja. Mutta minuun on valettu viikonloppu uskoa. Uskoa siihen että kaikki voivat kirjoittaa. Vaikkei tässä blogissa käsitelläkään uutta kevätmuotia, voi se mitä tämä käsittelee olla muotia tietyin syklein. Vähän niinkuin vanerilla nukkuminen. Futon vai Faneriton.
Mitäköhän esi-isäni olisivat vikasietotilassa tehneet? Olisivatko he päreen valossa siemailleet Goji-marjateetä ja miettineet huomisen vaatetusta? Olisivatko he kenties mutustaneet raakakakkua savupirtissä ja miettineet pitäisikö kylän ainoasta pyörästä tehdä fixi? Uskon että heillä on ollut jotain muuta mielessä? Jos elämä on työtä ja raatamista tulee ajatuksista lyhyitä ja väkeviä.
Tästä enemmän ensi kerralla.
Taidan selvitä sittenkin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti