tiistai 30. kesäkuuta 2015

Alussa oli suo kuokka ja Jussi. Mistä miehenmalli ja mikä on kuokka?

Muistan kun pikkupoikana istuin sata vuotta vanhan saunan tummilla lauteilla pidellen korviani löylyistä. Isäni ja isoisäni istuivat lauteilla. Samoin äitini suvun miehiä ja serkkupoikia. Katsoin isääni ja isoisääni ylöspäin pituuteni vuoksi. Perkeleen kuuma. Siinä he istuvat. Vaihtavat muutaman sanan säästä tai joskus olivat vain hiljaa. Puhuivat miesten kielellä. Kisailivat kumman ilme muistuttaisi Meidän Mikan puristusta viimeisessä ylämäessä viidelläkympillä. Vihdotaan ja käydään uimassa lammessa. Pestään ja lähdetään pois.

Muistan kuvan isoisästäni, ehkä 70- luvulta, jossa hän seisoo rakentamansa vihreän pihakeinun vieressä. Siinä ovat vierekkäin mies, työkalu, lopputulos ja kesäinen päivä. Kuvassa isoisälläni on kädessään iso kaarisaha. Sellainen noin metrin terällä varustettu saha jolla ei saa sahattua suoraan ilman taikatemppuja. Se antaa kuvalle sen ansaitsemaa voimaa. Isoisäni hymyilee ja on tyytyväinen. Päivä on varmasti ollut pitkä ja keinu on ollut isotöisempi mitä hän ehkä on uskonut. Silti hänen kasvoillaan on ilo siitä, että se on valmis ja siitä että kohtaa pääsee saunaan ja ehkä iltapalaksi on sitä hyvää.. Tyytyväinen mies lauantaina töiden jälkeen. Kuulostaa burnoutin alulta.

Isoisäni ja hänen vaimonsa elämä oli työtä. Niinkuin usein sodanjälkeisessä suomessa miehen piti pienen maatilan viljelyn lisäksi käydä töissä ja nainen jäi kotiin hoitamaan lapsia ja lehmiä. Isoisäni työpäivänsä jälkeen lähti vielä maatilan töihin ja vasta iltamyöhään saatuaan ne valmiiksi söi ja nukkui, koska kohta taas alkaisi uusi työpäivä. Silti häntä ei muista äksyilevänä ja loppuunpalaneena ihmisraatona vaan hyväntuulisena, veikeänä, rehellisenä, temppuilevana veikkona. Ja sitä hän todenteolla oli. Miten ihmeessä?

Otetaan toinen tarina jos selkiäisi.

Isoäitini on evakko. Karjalasta. Joka jonkun mielestä pitäisi saada takaisin. Sieltä kumminkin. Hän meni isoisäni kanssa naimisiin ja isoisäni haki hänet moottoripyörällä Porvoosta uuteen kotiin. Isoisäni haki samaisella moottoripyörällä vuonna 1947 keväällä vanhan lossin vaijerit parinkymmenen kilometrin päästä raudoitukseksi navettaan. Vaijerit kulki kätevästi olkapäällä moottoripyörää ajaessa. Luultavasti hänellä taas tunnusomainen pieni hymy ja ajatus siitä, että maito on hyvää vaikka ravitsemusterapeuttini sitä kuinka suitsisi. Oli kuitenkin kiire kotiin. Navetan tiiletkin pitäisi tehdä. 

Uskon hänen vaimonsa olleen tyytyväinen miehensä moottoripyöräilytaidoista ja luovasta läpimenovoimasta.

Olen monesti miettinyt katsoessani A2-iltaa ties mistä että mitä isovanhempani sukupolvi (20-luvulla syntyneet) ajattelevat näistä ihmisistä joita ei kiinnosta tai jotka ovat kotonaan pelaamassa ja tuhlaamassa kaunista talvipäivää. Luulenpa vain että ajattelevat samaa kuin minäkin: " MENKÄÄ TÖIHIN".

Mutta luulenpa myös etteivät he tarkoita sitä niin kuin vaikka iso Timo tai muut juttuveikot sen tarkoittavat. Luulenpa että he tarkoittavat:" Mene töihin, hanki käsiisi rakkoja, tunne kuinka selkäsi kipeytyy, kaada puu, rakenna talo, tunne kesätuuli kasvoilla. Tee jotain konkreettista. Siinä sivussa voi laittaa asioitaan järjestykseen."

Vanhempiemme ja isovanhempiemme elämää on ohjannut isosti pakko. On pakko käydä töissä että saa lainan maksettua. On pakko istuttaa viljaa että voi talvella syödä. On pakko istua juoksuhaudassa että saisi vielä kerran käydä kotona. Mutta tässä on myös se puoli että kun asiat on tehty ei ole pakko lauantai-iltana muuta kuin saunoa ja nauttia tunteesta. Jurottaa. Miettiä Mika Myllylän olympiakultaa ja huonoa keliä Naganossa. Olla miettimättä mitään. Pysähtyä.

Näin he tekivät. Näin minäkin aion tehdä.

Minulle työ merkitsee nykyään tottakai elantoa, mutta myös vapautta päättää omista asioista, hankkia uusia kontakteja, epäonnistua ja keksiä uusia kiroamuksia sekä sitä että kun töistä tulee kotiin, joskus jopa valmiiseen pöytään on olo niin hyvä. Kaikki on annettu kentälle, nyt voi tehdä jotain muuta.

Jos on kuukauden kuralätäkössä alkaa arvostamaan kuivia sukkia. Jos on kuukauden juoksuhaudassa alkaa varmasti arvostamaan ulkopolitiikan seuraavia linjavetoja. Jos on työssä missä ei ole mitään, ei ole mitään.

Jokainen työ on tärkeää. A:sta Ö:öhön. Apteekkarista ödöömatutkijaan. Arvostakaa työtänne. Pieniä asioita siinä. Ja jos ei muuta niin sitä tunnetta kun kotiintullessanne tajuatte olevanne jostain todella vapaa edes pienen hetken. Ja siitä että se asia mikä oli maailmanloppu aamulla ei sitä enää työpäivän päätteksi olekaan.

Jos ahdistaa ajatus niin miettikää mitä nämä 20-luvun vesselit ovat puuhastelleet ja kokeilkaa näitä toimia vaikka tunnin ajan. Perunamaan perkaus on pitkä ja synkkä homma, mutta onneksi voimme tunnin päästä huljuttaa kätemme niveassa ja jatkaa vaikka tätä bloggailua. Kuitenkin hieman eri mielin.

Erityiskiitos Tervanevan sankarille sinne jonnekin




1 kommentti: