Alussa oli suo kuokka ja Jussi. Mistä miehenmalli ja mikä on kuokka?

Muistan kun pikkupoikana istuin sata vuotta vanhan saunan tummilla lauteilla pidellen korviani löylyistä. Isäni ja isoisäni istuivat lauteilla. Samoin äitini suvun miehiä ja serkkupoikia. Katsoin isääni ja isoisääni ylöspäin pituuteni vuoksi. Perkeleen kuuma. Siinä he istuvat. Vaihtavat muutaman sanan säästä tai joskus olivat vain hiljaa. Puhuivat miesten kielellä. Kisailivat kumman ilme muistuttaisi Meidän Mikan puristusta viimeisessä ylämäessä viidelläkympillä. Vihdotaan ja käydään uimassa lammessa. Pestään ja lähdetään pois.

Muistan kuvan isoisästäni, ehkä 70- luvulta, jossa hän seisoo rakentamansa vihreän pihakeinun vieressä. Siinä ovat vierekkäin mies, työkalu, lopputulos ja kesäinen päivä. Kuvassa isoisälläni on kädessään iso kaarisaha. Sellainen noin metrin terällä varustettu saha jolla ei saa sahattua suoraan ilman taikatemppuja. Se antaa kuvalle sen ansaitsemaa voimaa. Isoisäni hymyilee ja on tyytyväinen. Päivä on varmasti ollut pitkä ja keinu on ollut isotöisempi mitä hän ehkä on uskonut. Silti hänen kasvoillaan on ilo siitä, että se on valmis ja siitä että kohtaa pääsee saunaan ja ehkä iltapalaksi on sitä hyvää.. Tyytyväinen mies lauantaina töiden jälkeen. Kuulostaa burnoutin alulta.

Isoisäni ja hänen vaimonsa elämä oli työtä. Niinkuin usein sodanjälkeisessä suomessa miehen piti pienen maatilan viljelyn lisäksi käydä töissä ja nainen jäi kotiin hoitamaan lapsia ja lehmiä. Isoisäni työpäivänsä jälkeen lähti vielä maatilan töihin ja vasta iltamyöhään saatuaan ne valmiiksi söi ja nukkui, koska kohta taas alkaisi uusi työpäivä. Silti häntä ei muista äksyilevänä ja loppuunpalaneena ihmisraatona vaan hyväntuulisena, veikeänä, rehellisenä, temppuilevana veikkona. Ja sitä hän todenteolla oli. Miten ihmeessä?

Otetaan toinen tarina jos selkiäisi.

Isoäitini on evakko. Karjalasta. Joka jonkun mielestä pitäisi saada takaisin. Sieltä kumminkin. Hän meni isoisäni kanssa naimisiin ja isoisäni haki hänet moottoripyörällä Porvoosta uuteen kotiin. Isoisäni haki samaisella moottoripyörällä vuonna 1947 keväällä vanhan lossin vaijerit parinkymmenen kilometrin päästä raudoitukseksi navettaan. Vaijerit kulki kätevästi olkapäällä moottoripyörää ajaessa. Luultavasti hänellä taas tunnusomainen pieni hymy ja ajatus siitä, että maito on hyvää vaikka ravitsemusterapeuttini sitä kuinka suitsisi. Oli kuitenkin kiire kotiin. Navetan tiiletkin pitäisi tehdä. 

Uskon hänen vaimonsa olleen tyytyväinen miehensä moottoripyöräilytaidoista ja luovasta läpimenovoimasta.

Olen monesti miettinyt katsoessani A2-iltaa ties mistä että mitä isovanhempani sukupolvi (20-luvulla syntyneet) ajattelevat näistä ihmisistä joita ei kiinnosta tai jotka ovat kotonaan pelaamassa ja tuhlaamassa kaunista talvipäivää. Luulenpa vain että ajattelevat samaa kuin minäkin: " MENKÄÄ TÖIHIN".

Mutta luulenpa myös etteivät he tarkoita sitä niin kuin vaikka iso Timo tai muut juttuveikot sen tarkoittavat. Luulenpa että he tarkoittavat:" Mene töihin, hanki käsiisi rakkoja, tunne kuinka selkäsi kipeytyy, kaada puu, rakenna talo, tunne kesätuuli kasvoilla. Tee jotain konkreettista. Siinä sivussa voi laittaa asioitaan järjestykseen."

Vanhempiemme ja isovanhempiemme elämää on ohjannut isosti pakko. On pakko käydä töissä että saa lainan maksettua. On pakko istuttaa viljaa että voi talvella syödä. On pakko istua juoksuhaudassa että saisi vielä kerran käydä kotona. Mutta tässä on myös se puoli että kun asiat on tehty ei ole pakko lauantai-iltana muuta kuin saunoa ja nauttia tunteesta. Jurottaa. Miettiä Mika Myllylän olympiakultaa ja huonoa keliä Naganossa. Olla miettimättä mitään. Pysähtyä.

Näin he tekivät. Näin minäkin aion tehdä.

Minulle työ merkitsee nykyään tottakai elantoa, mutta myös vapautta päättää omista asioista, hankkia uusia kontakteja, epäonnistua ja keksiä uusia kiroamuksia sekä sitä että kun töistä tulee kotiin, joskus jopa valmiiseen pöytään on olo niin hyvä. Kaikki on annettu kentälle, nyt voi tehdä jotain muuta.

Jos on kuukauden kuralätäkössä alkaa arvostamaan kuivia sukkia. Jos on kuukauden juoksuhaudassa alkaa varmasti arvostamaan ulkopolitiikan seuraavia linjavetoja. Jos on työssä missä ei ole mitään, ei ole mitään.

Jokainen työ on tärkeää. A:sta Ö:öhön. Apteekkarista ödöömatutkijaan. Arvostakaa työtänne. Pieniä asioita siinä. Ja jos ei muuta niin sitä tunnetta kun kotiintullessanne tajuatte olevanne jostain todella vapaa edes pienen hetken. Ja siitä että se asia mikä oli maailmanloppu aamulla ei sitä enää työpäivän päätteksi olekaan.

Jos ahdistaa ajatus niin miettikää mitä nämä 20-luvun vesselit ovat puuhastelleet ja kokeilkaa näitä toimia vaikka tunnin ajan. Perunamaan perkaus on pitkä ja synkkä homma, mutta onneksi voimme tunnin päästä huljuttaa kätemme niveassa ja jatkaa vaikka tätä bloggailua. Kuitenkin hieman eri mielin.

Erityiskiitos Tervanevan sankarille sinne jonnekin

Toinen maanantai

Matka suola-aavikolle on pitkä

Kaikki alkoi perjantai aamuna S-marketin kassojen edessä. Sanottiin käsipäivää, katseltiin muualle ja yritettiin löytää edes jotain puhuttavaa. Kaikki jatkui veneessä joka matkasi kohtalaisen kevyellä plaanilla kohti saarta, josta ei limppu loppuisi ikinä kesken.

Miesten kanssa tehdessä tuttavuutta kysytään ensin toisten nimi ja sitten missä olit armeijassa. Myöhemmin illalla kysytään nimi vielä muutamaan otteeseen. Mitä kokeneemmaksi nimen unohtajaksi tulee sitä aikaisemmin sen voi kysyä. Jopa selvinpäin. Ne jotka armeijassa ovat olleet vertailevat pian ennätyskylmien talvien pakkaslukemia, kannetun taakan määrää alkavalla sadalla kilolla ja sitä kuinka monta toveriaan kantoi marssilta maaliin.

Kohta puhutaankin suomalaisen ginin mausta ja tulevaisuudesta, valitaan ässä hihasta kappaleita peräkkäin, kuunnellaan länkkärimusaa ja tuijotetaan paatunein silmin toisia. Ollaan onnellisia siitä mitä on ja että jostain löytyi vielä toinen ginipullo. Malarian pelkoa vastaan taisteleminen on kovaa työtä. Kokkoon heitetään bensaa. Halaillaan, julistetaan ystävyyttä. Joku huomaa tarinan kiertävän kolmen tunnin sykliä. Kohta joku kertoo taas miten nukkuikin patjan sijaan vanerilla.

Tulee maanantai. Kahden tunnin yöunien jälkeen matkaan työmaalle kuin haavoittunut sheriffi. Katson hiekan ja auringonpolttamien silmieni lomasta rakennusta joka tuijottaa minua takaisin. Tuijotus kestää yli kymmenen tuntia. Suuta kuivaa. Onneksi on vissyä. Vihdoin suuntaan ratsullani takaisin kotiin, mutta ratsuni sammuu kerta toisensa jälkeen. Jotenkin se kuitenkin ontuu kotipihaan.

Auto on rikki. Vaikka oloni on epäuskoinen, lähden silti hakemaan telttaa ja makuupussia festarimatkaa varten alakerrasta. Siellä odottaa aukirevitty ovi ja häkkivarasto, josta on viety kaikki eräjormailukamani. Naurahdan. Sitten sanon PERRRRRR. Soitan rakkaalleni. Hän tietää aina mitä tehdä.

Rikosilmoitus. On pakko nukkua koska seuraavana päivänä suuntaan kohti uutta rakennuskohdetta pohjoisemmas. Aamulla herään. Pakkaan ratsuni elämälläni. Ikeakassi vaatteita, pyörä, yrttilaatikoita, puku. Auto käy sekunnin ja sammuu. Tämä toistuu noin 20 kertaa. Puristan rattia. Nousen autosta ja vien tavarat takaisin kotiin. Soitan vakuutusyhtiöön ja nyt autoa hinataan pois. Teuraaksi.

Olen vikasietotilassa. Aloin kirjoittamaan blogia. Olen luonteeltani ehkä enemmän kanadalainen metsuri kuin blogaaja. Mutta minuun on valettu viikonloppu uskoa. Uskoa siihen että kaikki voivat kirjoittaa. Vaikkei tässä blogissa käsitelläkään uutta kevätmuotia, voi se mitä tämä käsittelee olla muotia tietyin syklein. Vähän niinkuin vanerilla nukkuminen. Futon vai Faneriton. 

Mitäköhän esi-isäni olisivat vikasietotilassa tehneet? Olisivatko he päreen valossa siemailleet Goji-marjateetä ja miettineet huomisen vaatetusta? Olisivatko he kenties mutustaneet raakakakkua savupirtissä ja miettineet pitäisikö kylän ainoasta pyörästä tehdä fixi? Uskon että heillä on ollut jotain muuta mielessä? Jos elämä on työtä ja raatamista tulee ajatuksista lyhyitä ja väkeviä.

Tästä enemmän ensi kerralla.

Taidan selvitä sittenkin